Huomenta täältä
lyyraviikunan alta.
Pakkailen ja järjestelen teidän tilauksia tämän aamun, sitten siivoan kodin, firman ja valmistaudun olemaan ajatusteni kanssa hetken kahden.
Pohdin nyt tässä samalla ääneen
jäsentelemättömiä ajatuksiani, koska tykkään näköjään kirjoittaa niitä auki. Tässä myös pieni koira Pasi. 
Oon miettinyt jonkin aikaa sellaista, että alkaisin kirjoittamaan enemmän sisältöä tänne.Taisin siitä jo aloittaakin kirjoittaa, mutta se hautautui jonnekin.
Tavallaan siirtäisin sisällöntuotantoa instan storyjen sijaan tänne, koska monet teistä ovat sanoneet nauttivansa eniten arkisten tarinoideni lukemisesta ja instagram on siihen ehkä vähän turhan hektinen alusta.
Mä pidän myös enemmän rauhassa kirjoittamisesta ja mulla menee aika kauan, että saan jäsenneltyä ajatukseni sanoiksi, mutta toimintana kirjoittaminen tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä, vaikka pilkut ja pisteet ovat väärissä paikoissa, kieli kankeaa, huonosti muotoiltua ja ei ollenkaan niin kuin pitäisi. Just nyt tässä hetkessä aika haarvat asiat elämässä ovat niinkuin pitäisi, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan.
Slow media, eli slometus (keksin tän termin hetki sitten) kiinnostaa minua valtavasti konseptina. Blogit, uutiskirjeet ja selkeästi erotellut tarinat ja tuotteet kuulostaisi enemmän minulle itselleni mukavalta ja luonnollisemmalta rytmiltä viestiä teillepäin, kuin se, että paukutan puolikkaita ajatuksia storyihin, missä ne herättävät keskustelua mitä kuitenkaan lukija ei kerkeä lukea, kokija ei kerkeä kokea ja mihin minä en kerkeä kunnolla vastata, vaikka juuri se vuorovaikutus siinä kai olisi tarkoituksena.
Onko tässä nyt kuitenkin nyt sitten käynyt niin, että olen luonut ihan itse itselleni super kiireisen oravanpyörän, missä napostelen häntääni stressireaktiona luomaani kiireeseen? Onko niin, että vähempikin into riittäisi?
Slomettaja. Hymyilen ääneen huvittuneena. Se kuulostaa mukavalta.
Ehkä se on sosiaalisen vuorovaikutukseni tulevaisuus sieluntyöni, eli tatuoimisen sivutuotteena ja vastapainona. Tarinankertoja.
Copy writereiks ne niitä kai nykyään sanoo niissä piireissä missä käytetään lounas-seteleitä ja liikuntaetuja, mutta mitäpä minä siitä tietäisin, kun en ole päivääkään siinä maailmassa elänyt.
Noh, takaisin tähän päivään.
Huomaan, että kuntosalin skippaaminen on ollut ensimmäinen asia millä olen lähtenyt tekemään lisätunteja vuorokauteen. Juuri nyt, kun pitää painaa tuplavuoroa töitä ettei lähde koti alta ja mene hommat ihan tosi vaikeaksi, olen hakenut muka helpot 45 minuuttia lisää vuorokauteen skippaamalla salin.
Se on ollut virhe.Kun keinot loppuu, otetaan niksit käyttöön ja kamppaillaan viimeiseen sekuntiin asti. Sitähän mä tykkään hokea.
Tarkennuksena tähän kohtaan sanottakoon sen verran, että sitä ennen kannattaa lämmitellä huolellisesti, tehdä säännöllisesti edes kevyttä voimaharjoittelua hyvällä ergonomialla, jotta ylipäätään pystyisi taistelemaan viimeiseen sekuntiin asti.
Jos mietin tätä syyskuuta kokonaisuutena, elokuun lopun stressipiikin koittaessa ensimmäisenä luovuin kaikesta uudesta ja palasin vanhaan rutiiniin huomaamattani. Ehkäpä hermostoni tiesi, että se on se turvallisin tapa toimia ja siksi tein niin, koska luottamusta uuteen taitoon ei ole vielä toistojen määrän myötä kerennyt muodostua. Opimme siis sen, että vaikka tietää jonkun asian olevan oikein, vaatii SILTI lukemattomia toistoja ja onnistumisia alle ,jotta uuteen taitoon syntyy luottamusta.
Nyt oman itseni personal trainerina toistan tämän latteuden, että ensi kerralla mietitään vielä hetki ja laitetaan happinaamari ensin omille kasvoille ja sitten vasta muiden.
Olisi pitänyt nukkua enemmän, käydä salilla ja käydä vaan matalalla sykkeellä kävelemässä luonnossa enemmän. Oleilla ulkona.
Jälkeenpäin on helppo antaa itsestäänselviä vastauksia kenen tahansa ongelmiin, mutta siinä hetkessä, kun elät sitä tilannetta kun ei nukuta tai ulkona käveleminen ahdistaa, ei ole mahdollista päästä täydelliseen tai edes riittävän hyvään tulokseen. Palautuminen ja rentoutuminen ei tapahdu aivoissa väkisin. Ei auta, vaikka sinä tietäisit miten hyvin,kuinka paljon ja mitä aivoissa täytyy tapahtua, jotta toimintakyky palautuu.
Sellasen puolivillaisen motivaatiomemen ja rakkaudellisen zen-lausahduksen voi työntää perseeseen siinä kohtaa, kun et kestä unessa, leposyke on kolmelta yöllä yli 70 , olet monta tuhatta euroa miinuksella ja arvonlisäveron erääntymispäivään on 12 tuntia aikaa. Sulla ei ole sitä summaa tässä kuussa, se on tuplat ensi kuussa ja yleensä stressi ja luovat suoritukset eivät ainakaan rentoudu sitä mukaa, kun kuorma kasvaa.
Ei muuten auta unettomuuteen sitruunavesi, lohisalaatti, ei proteiinipitoinen iltapala eikä se, että ottaa itseään niskasta kiinni. Pyykkinarulla jos ottaisi, ottaisi sitten viimeisen kerran, mutta se olisi sitten turhan lopullinen ratkaisu näillä näkymin kuitenkin tilapäiseen ongelmaan, eli eiköhän jatketa rimpuilua ja jätetään nuo niskasta ottamis- puheet sikseen.
Tässä kohtaa mieleeni tulee eräs kohta BJJ-ystäväni Sergeyn lähettämästä viestistä minulle erään hävityn ottelun jälkeen Pariisissa:
"Shit is happening. Sun is always comes up, you comes up. always. I am a sorry, you are a loser."
Sitten takaisin siihen kuntosaliin.
Kuntosalin ja kehonhuollon skippaamisen Tulos: Niska on kipeä, pää ei käänny ja selkään koskee. Minäpystyvyyden-tunnetta ei lisää se, että on fyysistä kipua ja liikelaajuuden rajoituksia. Ei ollut hyvä ratkaisu.
Kokeilen siis tänään tehdä puoli päivää töitä, käydä kevyesti salilla ja huoltaa kehoa. Liike on lääke on myös väsymiseen asti kuultu klassikko ja silti ihan tosi totta. Vaikka ei pystyisi muuhun, kun kierimään kyljellään olohuoneenmattoa laidasta laitaan tai etenemään toukan lailla itseään kipristellen, kannattaa se silti tehdä. Tulee tunne, että on tehnyt jotain.
Olen ollut erilaisissa stressitilanteissa elämäni aikana useamman kerran ja joskus ihan tosissaankin uhan alla ja eri tavoin kiipelissä . Näiden koettujen asioiden perusteella kokemuspohjaisesti väitän, että akuutteja väkivaltatilanteita lukuunottamatta lähes mihin tahansa hankalaan tilanteeseen auttaa parhaiten ensin riittävä uni, sitten kunnon ravinto, nesteytys ja aktiivinen palautuminen ja ylipäätään aivojen riittävä lepo.
2-5vrk tälläistä ja sitten päätöksentekoon uudestaan.
Vaikka en ole kyennyt muuhun kuin perustoimintojen ylläpitämiseen, olen kyllä edelleen havannoinut ympäristöäni ja sen muutoksia syyskuun edetessä, kuten esim tätä eräänkin puutarhan ruusua yhdeksältä illalla . Hämmentävän kauniit sävyt ja lämpö. Huomioitavaa on, että vaikka valoa ei enää ole, on kauneutta silti kaikkialla.
Olen oppinut tässä seitsemän vuoden aikana, että suurissa stressitilanteissa on todella vaikeaa erottaa se milloin täytyy tehdä nopea päätös ja mikä ikävältäkin tuntuva tilanne on lopulta kuitenkin sellainen missä ei tarvitse tehdä nopeita päätöksiä. Hätätilanteet täytyy ratkaista heti. Täytyy vaan osata erottaa, mikä tuntuu hätätilanteelta ja mikä ON hätätilanne.
Mun mielestä se on ehkä kuitenkin lopulta niin, että kun paska lävähtää tuulettimeen, kannattaisi ensin vaan istua alas hetkeksi, katsoa sen materiaalin laskeutumista seiniä pitkin ja ihailla valon siivilöitymistä puhaltimen roottotin lapojen välistä ja olla tekemättä yhtään mitään, ennenkuin tekee ihan kaiken ja siinäkin välissä kannattaa kertoa jos on haasteita tai ei ymmärrä tehtävänantoa.
En tiedä mikä osa tästä on autisminkirjoa, mikä adhdta, mikä niiden yhdistelmää ja minun persoonallisuuttani, mutta samassa kulhossa minä niitä kaikkia säilytän, eli olisi suotavaa jos ne ominaisuudet säilyisivät jotakuinkin sopuisasti samassa liemessä. Mun keholla menee aina pitkä aika päästä rauhalliseksi stressitilanteissa, vaikka sanon itselleni ettei ole mitään hätää ja kaikki järjestyy. Olen vuosikausia pyristellyt sitä vastaan ja nyt, kun olen oppinut hyväksymään omat stressireaktioni ominaisuuksinani enkä heikkouksinani, alan samalla oppia käyttämään niitä myös itseäni palvelevina voimavaroina.
Sitä varten ne kuitenkin ovat olemassa.
Oma hermosto ja sen reaktiot täytyy tuntea, tunnistaa ja sitä tasapainoa täytyy vaalia. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Tällä hetkellä keskityn palautumiseen ja kuormituksen tunnistamiseen arjessa ja se tuntuu todella hyvältä.
Nähdään ens kerralla!
Nostan tästä muutamia kohtia varmaan instan puolelle, mutta olisi hedelmällistä saada vaikka sinne kommentteja siitä miten koette tämän arkisen viestintämuodon ja voisiko tämä olla sellainen tapa mistä te nauttisitte seurata?
Taidan silti tehdä näitä omaksi ilokseni vaikkei kukaan näitä lukisikaan, koska tämä jäsentely tuntuu kivalle ja tämä on näppärä tapa järjestää omia ajatuksia ja käydä kulunutta kuukautta läpi.
Ystävällisin terveisin ja ennenkaikkea rakkaudella:
Leena