Huh heijakkaa. Viikko on painettu remonttia , haudattu TFS-koseptia ja tehty eri asioita. Eikä oo muuten valmista.
Ruuhkis-paidat on tulossa jostain päin maailmaa näillä näppäimillä ja sitten, kun ne ja printit saapuvat, alan kutsumaan teitä paketin noutoon ja ilmeisesti glögin äärelle, koska jouluhan tässä on jo käsillä. Homma vaikuttaa sekavalta, mutta luotetaan prosessiin. Kyllä kaikki vielä järjestyy.
Yritän olla stressaamatta kuriirin kierteistä ja toimituksen käänteistä, mutta sanottakoon nyt, että se on sanalla sanoen haastavaa.
Meillä on mennyt tulevaisuuden suunnitelmat ovista ja ikkunoista moneen kertaan yli ja ympäri. Elämä on siitä hauska (tai kauhee), että aina kun luulet jonkun asian menevän jotenkin, se meneekin jotenkin täysin toisin.
Tässä on ollut niin monta eri versiota ensi vuoden kokoonpanosta viime syyskuun jälkeen, että on vaikea kestää laskuissa mukana. Tuntuu siltä, että tekee mieli istua maahan ja huutaa vaan epistä.
Mutta eihän se ole yhtään epistä, vaan se on vaan elämää kaikkine käänteineen.
Tiedättekö, kun joskus sitä on vaan niin hukassa kaikkien ratkaisujen ja elämänvalintojen kanssa, että keskellä kaikkia lippuja, lappuja ja strategiapalavereita toivoisi vaan, että tuntisi, kun joku vahva ja suuri hahmo ottaisi itsevarmalla otteella syliinsä ja sanoisi, et nyt tehdään näin ja sitten tehtäisiin niin ja se olisi varmuudella kaikille paras ratkaisu.
Lakonisesti totean tässä samaan hengenvetoon lähinnä itselleni, että ottaen huomioon, olen neljäkymmentä ja yksi vuotta vanha, se joku olisi tässä tapauksessa todennäköisesti poliisi tai brankkari, eli hetken voi nuokkua, mutta sitten täytyy jo alkaa nousta omin voimin.
Kukkakaupan kokonaisuus kiireisenä tatuointikollektiivina ja street shopina on nyt kuitenkin todettu hengettömäksi, surtu ja haudattu. Se oli,eli,rip kaktus tai korianteri. En katsonut niin tarkkaan mitä kaikkia raatoja heitin viime viikonloppuna pois siivotessani tilaa. Tästä allaolevasta lähdettiin ja nyt se tehdään uudestaan.
Exitus.
Harkkarista kisälliksi kasvanut Veera myös on tehnyt päätöksiä ja laittanut omaa tulevaisuuttaan ja uraansa koskien asioita liikkeeseen jo hetki sitten, eli mikäli kaikki menee hyvin, vuodenvaihteesta eteenpäin Veera löydetään seuraavasta omanlaisestaan työ-konseptista.
Nyt siis kannattaa viimeistään laittaa veera ink-instagramtili seurantaan, sillä hänen tulevaisuutensa työkuviot, kuvataide ja tunnelmat löytyvät sieltä.
Siitä tulee jotain ihan tosi siistiä!
Koska asiat ovat nyt näin, enkä koe minkäänlaista hinkua tai kutsumusta opettaa ketään alalle työkaverikseni tähän tilaan, minä
It's been a while, mutta nyt on taas sen aika. Minä olen kaivannut sitä.
Tässä kuva mun uudesta tiskistäni. Se on kuopiosta kotoisin oleva sekatavarakaupan tiski ja sopii mielestäni mun liiketoimintamalliin kuin nenä päähän. Tuollainen puutarhurin tiski.
Minä olen olemassa edelleen siis samalla sijainnilla, Runeberginkatu kutosessa, tatuoijana ja taiteilijana. Sekatavarakauppiaana ja puutarhurina. Alan työt.
Olen tosin siivonnut sieltä kliinisen ja neutraalin, ihan kaikille sopivan hienon ilmapiirin pois ja firman sijaan kutsun sitä nyt tässä kohtaa muutosta ihan vaan mun työhuoneeksi. Sillä ei ole vielä omaa nimeä.
Seinät ovat seiniä, sielu tulee jostain muualta, mutta mä silti rakastan just tota tilaa ja siitä tulee tällä hetkellä mun oma tila ja se tuntuu tosi hyvältä.
Virginia woolfin sanoin :
"naisella täytyy olla omaa rahaa ja oma huone jos hän aikoo kirjoittaa."
(A room of one's own)
Minä itse haluan kokeilla eri asioita, mennä eteenpäin elämässä ja katson jo toiveikkaana, vaikkakin siipeni polttaneena ja täysin hiillostuneena, kuitenkin taas sinne auringon suuntaan.
Voi olla, et maailmani palaa taas tai sit voin ostaa jonain päivänä lapsilleni harrastuksia vuosi kerrallaan ja meille ikioman asunnon, missä on korkeat huoneet, lautalattiat ja aina mokkapalatarvikkeet ja muuta muonaa kuivakaapissa ihan vaan koska voi olla.
Totuus lienee jossain siellä välissä ja käsityöläisenä on haavemaailmaa nähdä itsensä reteesti vaurastumassa, mutta jos ei haaveile, ei ole mitään tavoiteltavaa. Mä myös aina lyön itseni puolesta vetoa. Tietenkin. Ihan siihen viimeiseen sekuntiin saakka. Kerta toisensa jälkeen.
Tappiot eivät tee ihmisestä häviäjää, mutta katkeroituminen tekee. Kun katkeroituu maailmalle, eikä enää yritä, on hävinnyt taistelun.
Ikaroksen tarinaa voi miettiä monelta eri kantilta sitäkin. Auringon lähellä siivet sulaa ja sukeltaessa veteen ne menevät eri tavoin pilalle.
Mä haluan, et mun tatuointipalveluilla on oma nimi ja nettisivu ja mulla on ollut tässä työpöydällä monta eri nimeä, koseptia ja suunnitelmaa joista nyt ei tee mieli käyttää niistä mitään ja uskon, että sen tilan nimi tulee jonain päivänä kuin itsestään. Tulevaisuus ei ole vieläkään paljastanut fyysistä muotoaan, mutta nyt se on jo käsinkosketeltavan lähellä.
Työhuonettani maalatessani Hugo Simbergin omakuvan taustavärillä, minkä poimin Ateneumista matkaani, jonkun lipaston välistä tippui tämä kuva ja huomasin joutsenen siiven värin mätsäävän tähän juuri maalaamaani pintaan.
Alla oleva kuva on siis Marikan bb-bileistä kolme vuotta sitten ja ne olivat hauskimmat yllätysjuhlat mitä olen koskaan haalinut kasaan. Hän ei siis osallistunut mihinkään realityyn, vaan saavutti mustan vyön jujutsussa (black belt, eli bb) .
Se vuorokausi oli täynnä ystävyyttä, juhlimista, iloa ja valoa. Sitä kohti siis!
Kohti iloa, valoa, ystävyyttä ja juhlimista sekä tottakai myös sitä mustaa vyötä.
Näihin tunnelmiin!
Rakkaudella
Leena