Pitkästä aikaa!
Aloitan tällä kuvalla minkä otti Jussi Meling/YLE.
Tämä kuva otettiin osana sarjan tuotantoa ja koska en ole koskaan ollut osana mitään tälläistä ammattituotantoa, en ole tiennyt minkä verran niissä on ihmisiä ja olentoja ketkä tekevät eri asioita ja yksi asia minkä opin, oli se, että kameramiehen tapa olla lähellä ja liikkua tilassa vaikuttaa paljon kuvattavaan lopputulokseen.
Jussi oli yksi niitä henkilöitä kenen seurassa oli niin hiton helppo ja luottavainen olla ja hän osasi ihmisenä olla sekunnin sadasosassa tukena, apuna, näkymätön, hauska ja tehdä nopeita päätöksiä, että en tiennyt tuollaistakaan olevankaan.
Nyt kun ajattelee, se lienee se dokumentaarisen kuvaamisen ydin, että osaa olla olematta olemassa oikeassa hetkessä tai menettää sen.
On ollut suuri etuoikeus päästä kertomaan osa minun tarinastani ja elämästäni myöhään diagnosoituna autistina tähän ohjelmaan ja siitäkin myöhemmin lisää, nyt muita kuulumisia, koska tän piti olla nopea kertaus viimeisen viiden viikon tapahtumista.
Mun on pitänyt ylipäätään jäsennellä mun ajatuksia joka toinen päivä tänne, mutta olen kasannut ne ajatukset puoleen väliin ennenkuin ne puuroutuvat epäselväksi mössöksi. Lopulta en ole kirjoittanut mitään storyjen lisäksi.
Instan storyt on niin nopeeta päivittelyä, että sinne on liian helppo livauttaa puolet niistä ajatuksista mistä oikeasti haluaisi keskustella tuntikausia.
Mä kuvaan itseäni hitaan sosiaalisen median tekijänä, eli slomettajana ja rakastan sitä termiä minkä keksin kuvaamaan tätä omaa suhdettani mihinkään mediaan, mutta mitenkä tämä oma toiminta juuri tällä hetkellä kovasti vaikuttaisi kuitenkin päinvastoin suhteellisen reippaalta kaahaamiselta kuin siltä slomettamiselta?
Kaikki tapahtuu niin nopeasti ja tuntuu, että sillä hetkellä kun minä kerkeän ymmärtää mitä tapahtuu, seuraava tilanne vaatii jo huomiotani.
Tuntuu nimittäin, että on niin monta tarinaa kertomatta tästä välistä, että ei ole loogista jatkaa mistä sattuu. Sehän ei ole ollenkaan totta, vaan oire siitä, että ei halua ajatella edes omia lauseitaan loppuun saakka.
Se kertoo siitä, että kyky tehdä päätöksiä on alentunut. Kuorma on kasvanut.Kaikki hidastuu ja tuntuu utuiselta.
Mä en ole ollenkaan mitään mössöihmisiä, saati sitten loputtomasti vatuloiva tyyppi. Tykkään spekuttaa vaihtoehtoja ja näkökulmia, mutta se on mielestäni täysin eri asia kuin jahkailu.
Minun on arjessa vaikeaa ymmärtää, että kivatkin asiat kuormittavat ja että mikäli aikoo johtaa edes itseään, on kyettävä tekemään päätöksiä ja viestiä niistä tarvittavalla tavalla tai muuten ne jäävät muiden tehtäväksi ja sitten sitä alkaa ajelehtimaan niiden armoilla ja sanavarastoon eksyy lauseita millä selitetään tekemättömiä asioita ja kiemuraisia olosuhteita, hankalia tilanteita tai muita kummallisuuksia mihin ollaan ajauduttu lähinnä siksi, että ei itse ole kyetty pitämään napaa ja nenää samaan suuntaan ja tekemään selkeitä päätöksiä.
Tässä mä samalla sekunnilla, kun kotiuduin purkamasta mun autistinpesä-teosta Ihmemaa-x purkutaidenäyttelystä. Mikä oli eeppinen kokemus sekin, mut nyt mä olen väsynyt.
On ollut tosi vaikeeta itsekään kestää messissä mitä kaikkee tässä on kuukauteen tapahtunut, saati sitten alkusyksystä tähän päivään. Mä oon raivottanut firman konkan läpi, miettinyt uusia tulokulmia, etsinyt ratkaisuja, itkenyt, surrut ja siivonnut. Kuolinsiivous on puolessa välissä.
Mulla on btw muuten kellarissa valtava kasa tfs-merkkarikamaa vielä mitkä pitää myydä, osa sukista on kadonnut postissa ja niitä lähetetään uudelleen. Ihan järjenvapaata hommaa, vie aikaa, ei tuota mitään, mutta antaa iloa. Naurattaa vaan, kun eipä sekään ollut fiksu keikka alkaa niitä postittelemaan, mutta tulipa tehtyä!
Ja hei, ehkä tärkein asia: kattokaa miten kauniita postimerkkejä! miten voi olla näin kauniita postimerkkejä. Tuntu ihanalta liimailla näitä teidän sukka-pipo paketteihin.
Olen oppinut itsestäni sen, että ilmeisesti minun hermostoni on sen kaltainen, että nopeiten kaiken saa stabiiliksi jos itkee tai nauraa oikein kunnolla, itkeminen varsinkin on haastavien tunteiden takaiskuventtiili tavallaan, eli kun ne kerran saa paineen alta pois, ne ei enää pääse virtaamaan takaisin mun tunteidenvirtaan.
Mä oon myös näköjään jossain välissä syksyä päättäny osallistua Nogi Em-kisoihin, tiputtanut ammattilaisen ohjeilla ne 12 kiloa painoa mitkä kerrytin tuossa puolentoista vuoden aikana, oppinut rakastaman ruokaa ja ruoanlaittoa ja nykyään ajattelen syömistä neljä kertaa päivässä ja se tuntuu kivalta. Tämä paino-asia herätti niin kovasti keskustelua instassa, että siitäkin täytyy vielä tehdä täysin oma postauksensa jahka joudan.
Mä olen nivelrikosta huolimatta siis palannut kisamatoille, hävinnyt ekan matsin palattuani ja juhlinut päivän päätteeksi kuitenkin avoimen sarjan Euroopanmestaruutta, hävennyt huonoja päätöksiä ja iloinnut hyvistä.
Uskomaton vuoristorata.
Kaikesta tästä toivottavasti palaan teille vielä tarinoimaan ja vaikka laiska töitään luettelee, huomaan et onhan tässä ollut vähän kaikenlaista.
Olkapäähän tuli vamma ja sekin on kipeä. Huojentavaa on tietää, että se paranee, mutta muistuttelee itsestään seuraavan puolisen vuotta ainakin. Alla olevassa kuvassa olen tulossa magneetista olkapään varjoainekuvauksesta.
Tässä taas muisto siitä, kun eräänä iltana k
Kaiken voivottelun ja tuskailun tiimellyksessä meinaa unohtaa, että olen tavannut tässaä kulkiessa taas muutaman uuden huipputyypin ja myös ihan vaan nauttinut elämästä ja kaikesta vanhasta irti päästämisen ja uuden elämän tiedottomuuden välisen ajan ja avaruuden vapaudesta.
Uuden ja vanhan todellisuuden välissä on nimittäin sellainen seitinohut tila, missä mikään ei ole totta, varmaa tai tiedostetun järkevää. Tulevaisuus ei ole vielä paljastanut fyysistä muotoaan.
Mä salaa rakastan sitä kaaosta ja uin siinä suhteellisen sujuvasti, vaikka kaikin keinoin pyrinkin yleensä pitämään asiat kontrollissa.
Ainoa mitä mä tiedän tulevaisuudesta varmaksi on se, että mä jatkan taidetta ja tatuoimista niin kauan kuin mä vaan jollain tavalla siihen pystyn.
Tatuoiminen ja se prosessi sitä ennen, sen aikana ja sen jälkeen on mun kirkkoni ja uskontoni.
Kaikki muu sen ympärillä on vasta rakentumassa, mutta se suunta mihin se on rakentumassa, kutsuu mua tosi kovasti, sain lahjaksi uudet tarot-kortit ja kuinka ollakaan katsoin niistä miten mun firmalla tulee menemään enkä ole pahoillani saadusta kädestä.
Jos tässä kohtaa naurahdit ja huokasit, hyvä! niin minäkin teen, koska minä se sitten rakastan hyviä enteitä, haaveilua ja kaikenlaisia rituaaleja ja riittejä, mitkä luovat turvaa ja kohottavat tunnelmaa...ne vaikuttavat rutiineiltaan ja toistoiltaan rauhoittavasti,kuten esim stimmaus?
Mun mielestä on hauska ajatella sitä niin. Rituaaleja stimmaamisena siis. Mutta hei, tässä kortteja siitä pakasta, eivätkö olekin kauniit?
Kirjolla sarjan toka kausi on pyörinyt kolme viikkoa. Ihmiset on syttyny siihen aivan valtavasti ja mä oon saanu kokemuksen siitä, että mun kaltaisia ihmisiä on olemassa tässä maassa ihan käsittämätön määrä.
Samaa ikäluokkaa ja suhteellisen samantyylisellä tarinalla. Uskomatonta, että meillä ei ole ennen ollut oikein selkeää ääntä, kunnes nyt jotenkin kaikki palaset ovat loksahdelleet kohdilleen ainakin minun instagramin yksityisviesteissä.
Toki vahvistusvinouma lienee melkoinen, mutta tuntuu silti tärkeältä, että ihmiset samaistuvat ja että siihen ohjelmaan lähteminen on kannattanut ihan vain siksi, että joku muu on saanut sitä kautta apua tai ymmärrystä. Treenien jälkeen esimerkiksi yksi harjoituskaveri sanoi, että kiitti kun sanoitat tota kokemusta, että hän näki sen ohjelman ja ymmärtää nyt erästä ystäväänsä tosi paljon paremmin. Se tuntui tosi hyvältä ja täyttää mun sydäntä.
Mä pääsin sitä kautta myös puhumaan hiukan siitä miten tärkee Matti oli mulle mun kasvun kipukohdissa. En oo vielä päässyt kertomaan siitä niin laajasti kuin haluaisin, mutta mä tunnen ja uskon et sekin päivä tulee vielä. Ihmiset haluaa kuulla siitä.
Kaiken tän aikana mä myös purin purkutaide-teokseni autistin pesän. Se oli ihan uskomaton kokonaisuus ja projekti ja oli mieletöntä, et mut siihen valittiin taiteilijana. En tiedä susta, mut mua puhalluttaa lukea tätä omaa syksyä ja miettiä tota kuormaa.
Mulla on tarve hiljentyä hetkeksi jossain kohtaa ja maalata kaikki tää ulos musta. Solmia villana, muovata savesta ja piirtää kynieni kanssa olevaksi, antaa muoto, tehdä tunnelma siihen minkä tunnen sisälläni tarvitsevan tulla kerrotuksi.
Mietin toisinaan ymmärtääkö kukaan minua, kuuleeko minua tai onko millään sillä mitään merkitystä taiteeni suhteen? Ne ovat aika isoja kysymyksiä konseptitasolla.
Tämä kuva on näkymä pahvilaatikon pohjalta Novitan villoista mitkä ovat valmiita seuraavaan seikkailuun.
Runeberginkadun työhuoneella me ollaan Veeran kanssa tehty yhdessä ja vuorotellen töitä ja käyty keskusteluja tulevaisuudesta ja siitä miten se oma elämä ja kulttuuri pitää tehdä sellaiseksi mitä haluaa elää, sillä vaan sieltä ja sitä kautta voi löytyä vapaus ja onnellisuus ilman arvoristiriitoja.
Onni löytyy omasta syvimmästä toiveesta ja sitä täytyy rohkeasti tavoitella, sillä muuten se jää tekemättä. Ollaan palloteltu sitä miten ja missä olisi kenenkin paras toteuttaa omaa taiteilijuuttaan ja hakea menestystä yrittäjänä.
Menestys lienee tässä kohtaa sitä, että saisi itsensä ja perheensä elätettyä. Konseptitasolla ne on tosi moniulotteisia ja kerroksellisia asioita mihin ei ole selkeitä eikä nopeita ratkaisuja tarjolla.
Keskustelujen kautta onkin selvinnyt, että molemmilla on tällä hetkellä tarve keskittyä omaan tarinaansa ja kuten tiedetään eletyn elämän perusteella, ihmisten kanssa töitä tehdessä ainoa pysyvä asia on muutos.
Muutoksessa on sellainen ominaisuus, että yksi asia monesta ei voi muuttua ilman, että se vaikuttaisi kaikkeen muuhunkin kyseisessä kokonaisuudessa. Kun toisen prioriteetit uran tai elämän suhteen muuttuvat, kaikki muukin muuttuu siinä mukana.
Se ei ole hyvä eikä huono asia, se on vain asia ja muutos. Jokaisen pitää kirjoittaa oma tarinansa, tallata oma polkunsa ja etukäteen on turhaa olettaa minne se voisi johtaa, mutta kaikissa seikkailuissa on syytä pitää toiveikkuus ja ilo mukana, koska kaikki tulee kuitenkin menemään oikein hyvin, juuri niinkuin on tarkoitettu.
Tänä viikonloppuna ratkotaan myös BJJ:N Suomenmestaruudet.
Mä harkitsin sitä, mutta en saanut lastenvahtikuviota järkättyä, en mitenkään järkevästi koko viikonloppua kasaan ja sit piti myös pysähtyä katsomaan peilistä, kun turhautti tosi kovaa, että onko tämä jujutsukupla harhautusta arjen päätöksistä vai haluanko mä kilpailla? jaksanko mä?
Oikeesti yhdet kisat menee vaikka päällään seisten ja sata lasta kainalossa, mutta ehkä tärkein päätös on se, että olenko valmis tässä hetkessä ja tässä ajassa antamaan kaikkeni sille hetkelle? vaikka olosuhteet olisivat mitkä, olenko valmis kohtaamaan vaikeudet ilolla ja reippaudella, taistelemaan jokaisesta sekunnista?
En ole. En halua. Rehellisesti sanottuna mun ajatukset ja sydän on just tänään jossain muualla. Minä haluan haikeilla omissa oloissani.
Mä en ole kisaamassa, mutta käyn yksilötasolla läpi isoja tunteita aloittaessani purkamaan The Flower Shoppia tänään. Se ottaa ihan hiton koville.
Purkaminen alkaa nyt ja sitten hahmotellaan uutta. Alla oleva kuva on ensikosketukseni tähän tilaan vuonna 2017. Tila oli osittain sisältä tuhopoltettu ja ravintolan rasvakeittiö purkamatta. Lattiassa viemärit.
Minä näin vain tuon ikkunoista lankeavan valon ja sen luomat mahdollisuudet.
Ruumis pestään ja peitellään hellyydellä. Kiitetään kaikesta ja asetetaan lepoon. Ensi viikko tulee olemaan sellanen mayhem, että on hyvä etten tiedä vielä miten kaikki voikaan olla raskasta. Mitä sitten tapahtuukaan. Sitten ainakin kellutaan kuukauden päivät henkisessä välitilassa, kunnes vuodenvaihteessa saatte sitten lisäuutisia tätäkin kautta.
Kylläpä kuulostaa raskaalta ja harmaalta, mutta ei se sitä ole. Se on vain muutosta. Luopumista, hautaamista, hyvästelyä. Kasvukauden alku ja päätös.
Se on myös tosi kaunista, lopullista ja lohduttavaa. Kuolemaan ja päätökseen liittyy aina toivo. Se mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen on salaisuus. Huolta ja murhetta kuolemasta lievittää siis toivo. Mikään ei pääty kuolemaan. Täytyy vaan uskaltaa päästää irti olevasta ja olleesta ja antautua siihen seitin ohueeseen tilaan, missä olomuoto ei ole vielä määrittynyt.
En osaa lopettaa tätä kirjoittamista yhtään sen soljuvammin kuin mitä sen aloitinkaan, mutta sanotaan nyt sitten vaikka, että nähdään tuollapuolen!
Rakkaudella
Leena