”Kill Your darlings” kaikui korvissani, kun kävelin kotiinpäin keskusteltuani mentorini kanssa yritykseni tulevaisuudesta.
Itku puristi kurkkua ja räpyttelystä huolimatta kyyneleet työntyivät ulos kanavistaan, valuen lohduttomina poskille.
“Kill your darlings” on yleinen neuvo luovan alan ihmisten kesken.
Tapat rakkaasi, kun teet päätöksen luopua tarpeettomasta tarinasta, hahmosta tai lauseista teoksessasi tai muussa luovassa elementissä – elementissä jota varten olet ehkä työstänyt hankalia asioita , taistellut ja kohdannut suuria vaikeuksia luodaksesi, mutta jotka on poistettava kokonaistarinasi vuoksi.
Omaa tarinaa täytyy rakastaa ehdoitta ja siihen täytyy uskoa sataprosenttisesti, mutta vaaditaan kai viisautta luopua siitä siinä kohtaa, kun se ei enää palvele tarkoitustaan.
Minähän en ole mitenkään erityisen viisas ja ehkä siksi ollaankin nyt tässä tilanteessa, missä me juuri nyt olemme.
Yrityksen ainoa juridinen syy olla olemassa on tuottaa voittoa tai muuten se on yhdistys.
The Flower Shop syntyi tilanteessa, missä halusin koittaa luoda niin hyvän tatuointiliikkeen tavallisille ihmisille, kuin vain ikinä osaisin ja kutsua sinne erilaisia ihmisiä töihin sekä opettaa taitoni ja arvoni tatuoijana eteenpäin niin, että saisin elää koko luonnollisen kaaren harjoittelijasta tatuoijaksi, tatuoijasta messuilla matkustavaksi tatuoijaksi sekä siitä tatuointitaidon opettajaksi.
Halusin myös, että minulla olisi siellä työkavereita ja voisimme jakaa yhdessä työskennellen kyseistä tilaa.
Se onnistui hetkellisesti.
Huolellisella työllä ja suunnittelulla saimme aikaan tietynlaisen oman aikansa ilmiön mistä olen edelleen ihan tosi ylpeä. Se onnistui sinä hetkenä ja oli menestys. Rakkaudesta lajiin-lähestymistapa toimi, vaikkakin yrityksen kulurakenne oli alusta asti naurettava. Meillä oli pitkään tosi kivaa töissä.
Rahaa yritys ei kuitenkaan tuottanut nimeksikään ja näin jälkeenpäin katsottuna huomasin jo silloin kamppailevani sosiaalisen kuormituksen kanssa, vaikka en sitä osannutkaan siksi nimetä ja kärsin ihmisvilinästä, asiakkaiden nopeasta vaihtuvuudesta ja siitä, että liikkeen johtohahmon rooli on ottaa kaikki vastaan mitä tulee. Ketään ei kiinnosta kestit sitä tai et, oli siihen aihetta tai ei, nokka halkoo tuulen. Niin se vaan on. Siinä roolissa ei ole kenenkään mikään pakko olla jos ei maistu.
Tässä kohtaa minulla oli sokea piste, missä en osannut laskea minkäänlaista arvoa kokonaisuuden eteen tekemälleni metatyölle, en osannut erotella itseäni työkaveruudesta enkä yhtään sen paremmin joukkueenjohtajasta. Menin firman kanssa vahvasti fiilis edellä numeroiden sijaan. Uskoin siihen, että se kantaa.
Tämä oli hyvän mielen juttu.
Virheeni ja epäonnistumiseni joukkueenjohtajana alkoivat kasautua vuosien myötä ja aloin pikkuhiljaa tunnistaa tilanteen, että olimme liian suuri kokonaisuus ja siinä olisi tarvittu ihan oikeaa toimitusjohtajaa ja toiminnanjohtajaa, minun ollessa käytännössä kahden pienen lapsen kanssa arkea elävä käsityöläinen ja tosi yksin siinä roolissa.
Tässä kohtaa olisi tarvittu ammattimaista osaamista yrityksen johtamisesta ja sellaista kapasiteettia yrittäjänä mitä minulla ei yksinkertaisesti vaan ollut.
Jossain kohtaa, kun huomasin väisteleväni töihin menemistä, koska siellä on niin paljon ihmisiä, aloin miettiä oman toimintani järkevyyttä.
Joku oli tässä kokonaisuudessa väärin mutten tiennyt mikä enkä vaan osannut toimia paremmin. Minä annoin kaikkeni työlle, mutta se ei ollut tarpeeksi.
Kuormituin, ahdistuin enkä osannut purkaa tai korjata tilannetta mitenkään, tietenkään en myöskään itse tunnistanut olevani kyseisessä tilanteessa.
Pian harjoittelujakson jälkeen oli luonnollista, että meillä ensiaskeleensa ottaneet harjoittelijat aloittivat omat liikkeensä ja omat kulttuurinsa tatuoijina.
Kun tatuoija kasvaa ammattilaiseksi, täytyy artistin ottaa etäisyyttä lähteeseensä, jotta oma minuus taiteilijana, luojana ja käsityöläisenä voi kehittyä ja vahvistua omanlaisekseen.
Samoihin aikoihin muutama muu liikkeemme jäsen vaihtoi alaa elämän kuljettaessa prioriteettiensa mukaan muualle ja minä jäin ison liikkeen konseptilla ja kuluilla pyörivän yrityksen kanssa polkemaan paikoilleni miettien mitähän tässä nyt sitten keksisi, vai eikö mitään.
Oli vaikea tunnistaa tilanne, missä eteenpäin vievää kehitystä yritykselle ei enää tapahdu.
Olin kolmekymmentä silloin, kun halusin ison tatuointiliikkeen ja paljon liikettä ympärilleni. Mitä tehdään sitten, kun tavoitteet on saavutettu?
Jaksaisinko aloittaa saman kierroksen uudestaan? Haluanko tehdä sen? Mitä se toisi minun elämääni parhaimmillaan? Jotain muuta kuin rahaa? rahaa tarvitaan laskujen maksuun, mutta raha ei tyydytä tavoitetta, uuden luomista ja oman kasvun tarvetta. Mikä on minun ydinminuuteni tällä alalla tatuoijana? Mitä minusta on jäljellä annettavaksi? Kysymyspinon päällä on tänä päivänä uusi kysymys, mitä en ole koskaan ennen nähnyt elämäni kysymyspinon huojuvassa tornissa.
Siinä kysytään, mitä minä haluan antaa itsestäni muille? Vai haluanko mitään?
Olen nelisenkymmentä nyt. Mitä haluan ympärilleni?
Niin taloudellinen neuvonantajani, kuin hyvät ystäväni sekä toki myös kirjanpitäjäni kyselivät säännöllisesti minulta, kuukausi kuukaudelta tiukempaan sävyyn, olenko ajatellut miten ajaa alas tuon kyseisen liiketoiminnan, koska se ei tuota mulle euroissa enää yhtään mitään, päinvastoin maksan jotta saan pitää sen, mutta itsessään se sisältää ison taloudellisen riskin ja monet muistuttivat toistamiseen, että yrityksen ainoa syy olla olemassa, on tosiaan tuottaa voittoa.
En ollut pitkään aikaan kuitenkaan valmis antamaan periksi. Koin vastuuta ja velvollisuutta muiden ihmisten pärjäämisestä, työpaikoista ja niiden menetyksestä.
On ihan helvetin tyhmää johtaa yritystä sydämellä , kun sitä pitäisi ensisijaisesti liiketoimintana johtaa aivoilla. Numeroina. Minä en osaa sitä.
Luulin osaavani, mutta enhän minä osaa tehdä sitä niin, kun ei minua ole sellaiseen tehty.
Kun viimeinenkin alkuperäinen TFS-jäsen löysi uuden urapolun itselleen, istuin itseni kanssa alas, pidin ylemmän johdon kesken kehityskeskustelun ja huomasin, että olen valmis tunnustamaan tämän käsillä olevan tilanteen ja se on se, että kyseinen konsepti täytyy ajaa alas taloudellisesti kannattamattomana, pyrkiä selviämään siitä aiheutuneista veloista ja etsiä uusi tie tatuoida arjessa ja selviytyä.
Mietin siinä samassa hiljaisuudessa mitä minä itse - toki myös yrittäjänä, mutta ensisijaisesti ihan vaan Leenana haluaisin tehdä? Hiljaisuus jäi kaikumaan.
Siivotessani viime viikonloppuna liikettä, myytyäni viimeiset ylimääräiset tuolit liiketilastamme yllätyksellistä budjettivajetta korjatakseni, huomasin sattumalta hyräileväni mukana erästä kappaletta, jossa laulettiin juuri sillä hetkellä :
”Kun minulta viedään kaikki
Autan kantamaan
Kevyesti nousee askel
Autan kantamaan
Ja kun lopulta kaadun
Teen sen näyttävästi.
Näin minä vihellän matkallani
Näin minä vihellän matkallani
Jos sen on oltava niin
Olkoon sitten niin
Lusikka kauniseen käteen
Takaisin satulaan
Vannon kiven ja kannon kautta
Vannon kiven ja kannon kautta
Teen kaiken uudestaan”
Minä uskon samaan aikaan ihan kaikkeen enkä yhtään mihinkään, mutta tästä hetkestä tuli sellainen olo, että vaikka minua hävettäisi miten paljon tämän yrityksen kanssa epäonnistuminen, en minä kuitenkaan voi vaan lakata olemasta olemassa.
Minä kuitenkin kaikkien vaikeuksien jälkeenkin uskon ennenkaikkea itseeni ja siihen mitä mun tarvitsee tehdä. Minä olen tatuoija. Minä haluan olla tatuoija.
Minä rakastan kaikkea siinä enkä halua tehdä mitään muuta.
Ja niin minä taidan tehdä.
Kaiken uudestaan.
Ehkä kolmas kerta toden sanoo.
Kehitys ei ole koskaan lineaarista ja on näkökulmakysymys kutsuuko konkurssia kokemukseksi vai epäonnistumiseksi tai sulkevatko kyseiset näkökulmat ylipäätään toisensa pois vai mahdollistavatko ne poissulkemisen sijaan uudenlaisen ajattelun syntymisen?
Ensin oli Bonafide Helsinki, pieni yksityinen työtila, sen jälkeen The Flower Shop- kaupallisempi konsepti suurella joukkueella, sisältäen keskenään tosi erilaisia ihmisiä, ja nyt kolmas, seuraava askel selviää teille seuraavasta postauksestani, mistä se sitten selviää ilmeisesti vasta minulle itsellenikin.
Olen siitä poikkeuksellisen onnellisessa tilanteessa, että mulla on valtavasti uusia ja vanhoja asiakkaita ja edelleen on olemassa jonoa tatuointeja varten ja siitä olen todella kiitollinen teille kaikille.
Tämä vuosi on myyty joulukuulle asti ajat sitten ja uusia asiakkaita otan tottakai kokoajan peruutuslistalle, mikäli joku peruu tai siirtää projektiaan eteenpäin, mutta Marraskuussa avaan kalenterin ensi vuodelle. 
Mun täytyy oppia rakentamaan terveellä kulurakenteella oleva yritys, missä tehdä niitä tatuointeja mitä mä rakastan ja yksinkertaisesti analysoida saamani ja kokemani palaute ja oppia aikaisemmista tekemistäni virheistäni.
Samalla tavalla kuin täytyy nauttia niistä voitoista mitä saavuttaa ja kokee, täytyy kokea ylpeyttä myös niistä hetkistä, kun näkee ja käsittää omat virheensä.
Siinä sihisee häpeästä ja katuu kaikkia tekemiään virheitä, mutta eipä sitä muuten koskaan opi mitään uutta jos ei pysty kohtaamaan juuri niitä kohtia missä on tehnyt virheitä ja epäonnistunut. Minulla on niitä muistilistalla kiusallisen monta.
Täytyy kantaa vastuu tekemistään ratkaisuista, harjoitella ja lopulta oppia paremmaksi ja ehkä suurimpana opetuksena : säilyttää omat rajansa näin tehdessä.
Nyt, kun on revitty letkut irti hengityskoneesta, täytyy odottaa elintoimintojen hiipumista ja osoittaa kunnioitusta omaan tahtiinsa saapuvalle exitukselle.
Tästä jää kaunis ruumis ja olen päättäny, että vietetään hauskat hautajaiset. Sinut on kutsuttu.
Sitä ennen minä kuitenkin hiljennyn määrittelemättömäksi ajaksi itseni kanssa minuuteni ääreen, suren menetystäni aikani ja lopulta hautaan sen, kun olen siihen valmis. Kiitos, kun olit osa tarinaamme.
Mulla tulee olemaan vielä pieniä toiveita, ajatuksia mun omasta tulevaisuudesta ja se tuntuu juuri nyt tosi hurjalta ja pelottavalta.
Sitä kohti.
Rakkaudella
Leena